Breathe


Ja taas mennään: lennot Suomeen ja Ecuadoriin varattuna. Ennen Etelä-Amerikan matkaa täytyy viedä Nasu äidille hoitoon, sinne kun en mukaan sitä voi ottaa. Samalla myös Nala pääsee vihdoin kotiin (mitä tuo sana 'koti' nyt sitten edelleenkään tarkoittaakaan). Siitä tuleekin yksi vaikeimmista asioista, joita olen koskaan tehnyt.

Pelkkä ajatus Nalasta saa sydämeni särkymään jokaikinen kerta. Se tuo kyyneleet silmiini niin nopeasti että ei uskoisi sen olevan edes fyysisesti mahdollista. Jos en stoppaa tunteitani heti, huomaan kohta haukovani henkeä lattialla. Löydän itseni hokemasta "breathe"...
Pitäisi löytää jokin keino, että pysyn matkustamisen ajan kasassa. Eniten jännitän etenkin turvatarkastuksesta, jossa uurna täytyy ottaa esille ja näyttää eläinlääkäriltä saadut dokumentit. Onneksi, onneksi mukaan lähtee poikaystävä, jota ilman olisin pulassa. Haluaisin jopa sanoa etten pystyisi siihen yksin, mutta mieleeni tulee äitini sanat reilun 29 vuoden takaisesta tapahtumasta, kun ihmiset kysyivät häneltä miten hän pystyy jatkamaan elämäänsä aviopuolison poismenon jälkeen; "oli pakko".
Jos jostain syystä A ei pystyisi lähtemään mukaani, olisi minun pakko mennä yksin, pakko pärjätä. Ja menisin, pärjäisin. Mutta onneksi ei tarvitse.

Kuten aiemmassa post'auksessa kirjoittelinkin (Sisu), hipoo vuosien varrella kasvattamani suojamuuri pilviä, ja viime aikoina olen koittanut opetella laskemaan ihmisiä lähelleni. Viimeiset pari vuotta ovat olleet elämäni vaikeimmat ja tuntuu, että se on ollut yhtä alamäkeä, jonka matalin piste oli Nalan traaginen poismeno.
Se on sisältänyt uuden parisuhteen, hyvän työpaikan saamisen kaikkien niiden huonojen työkokemusten jälkeen, ensikodin ostamista ja sairastumista. Sairastelu olikin ehkä se hetki, jolloin jouduin lääkärin sanojen takia miettimään missä vika krooniseen migreeniin, joka jo kolkutteli ovella.
Oli kuin olisin elänyt horroksessa, joka oli saanut minut ja ajatukseni piiloutumaan jonnekin pois tästä maailmasta ja siitä mitä koko nuoruuteni olin elämäni haaveillut olevan: matkustelua ja maailman näkemistä, omillaan pärjäämisestä ja sitä tunnetta, että selviän yksin mistä vain mitä tie eteeni toisikaan. 
Olin alkanut taas haaveilemaan muutosta ulkomaille ja etsimään "sitä jotain". Kaipasin sitä tunnetta, joka jostain syystä taipuu paremmin englanniksi: feeling of being alive.
Alitajuntani on huutanut välillä kovempaa ja välillä hiljempaa korvissani sitä, että mene ja näe, elä, kaadu ja nouse taas ylös. Elämä on liian lyhyt ollaakseen paikallaan ja tyytymään johonkin missä ei koe olevan oikeassa paikassa. Niinpä edessä oli ero, asunnon puolikkaani myyminen. Muutto vuokralle ja miettimään mitä seuraavaksi. Migreeni olisi kuitenkin ensimmäisenä saatava aisoihin tai edessä olisi työkyvyttömyyseläke, mikä alle 30 vuotiaalle kuulosti kaltereilta.


Niinpä eron jälkeen, kuten olettaa saattaa, päädyin matkustelemaan ympäri Eurooppaa. Reissun aikana tapasinkin A:n, joka kolahti niin että päädyin muuttamaan Englantiin. Kivikkoisen alkutien jälkeen, asiat ovat vihdoin hyvin.
Nyt Ecuadorin ja Perun kahden kuukauden reissu lienee viimeinen ennen paikalleen asettumista ja pesän rakentamista Málagaan. Enää ei kuitenkaan tarvitse pärjätä yksin. Olen löytänyt jonkun kenen kanssa haluan jakaa koko elämäni, vanheta yhdessä. Jonkun kuka pitää minut pystyssä silloin kun jalkani eivät kanna. 
A:n lisäksi olen onnekseni löytänyt ystäviä, joista on myös ollut valtava apu. Ilman heitä ja perheeltä ja sukulaiseltani saamaani tukea en tiedä missä nyt olisin. Täytyy vain pyytää apua silloin kuin sitä tarvitsee, ja antaa toisten auttaa vaikka suurimmaksi osaksi se apu on lähinnä kuuntelemista ja sitä että antaa toisen itkeä olkapäätä vasten. Mutta se riittää. En muuta olisi tarvinnutkaan tai halunnutkaan.

Viimeisimmän post'auksen jälkeen olen koittanut miettiä mistä tämä kaikki kumpuaa. Taisin vihdoin löytää vastauksen, vaikka jollain tasolla olen aina tiennyt mistä tämä kaikki on saanut alkunsa, mutta jotenkin en vain ollut sitä täysin käsittänyt. 
Se on asia josta en koskaan puhu, ei siksi etten halua, vaan siksi etten tiedä miten sitä käsitellä ja koska se vain yksinkertaisesti sattuu liikaa. Isäni poismeno 33 vuotiaana on saanut minut pysymään liikkeellä, ikään kuin elämään hänenkin puolesta. Näkemään asioita, joita hän ei ehtinyt nähdä ja kokea. On kuin eläisin meidän molempien puolesta. Hänen poismenon saamani perinnön takia on tämä kaikki reissuaminen ollut myös mahdollista. Niinpä tuntuu kuin tavallaan hän olisi ollut kaiken tämän ajan mukanani, vaikken häntä muistakaan, ihan kuin kunnioittaisin -en hänen kuolemaansa- vaan elämää, jota hän ei saanut elää.


Tulossa siis jälleen suuria muutoksia ja toki se pelottaa. Olen muuttamassa kaupunkiin, jossa en ole koskaan käynyt ja jossa ei ole odottamassa minulle ketään ennestään tuttua tukiverkostoa. Aloitan jälleen kaiken alusta, mutta tällä kertaa toisen kanssa. Jostain syvältä kumpuaa kuitenkin pelko siitä, että toistaako historia itseään? En kuitenkaan tarvitse taistella enää yksin, joten saan mieleni nopeasti rauhoittumaan. Nyt jos joskus tuntuu sille, että mitä tahansa tielle eteen tuleekin, selviämme siitä yhdessä.

Sopivan kotipesän löydyttyä Málagasta palaan Suomeen tietenkin hakemaan Nasua. Jokohan sen jälkeen kiertolaiselämä alkaisi olemaan vihdoin ohi ja juurtuminen voisi alkaa?

Kommentit

Suositut tekstit