Quatervois


Paniikki. Lento Suomeen koiria hakemaan on varattu, lento onkin jo ylihuomenna. Mentävä on, se on varmaa. Koirille en löydä enää hoitopaikkaa tämän pidemmäksi aikaa.

Paluulentoa tai muitakaan lippuja en kuitenkaan ole vielä varannut. Olin ajatellut, että viikko tai korkeintaan kaksi riittää Suomessa - siinä ajassa ehdin käyttää koirat rokotuksessa ja hommata toiselle vielä passin, sekä hoidella kaikki loput paperiasiat ja koittaa viimein myydä autoni pois.

Takaisin tulon yksityiskohdat ovat vähän auki. Olen kuitenkin vahvasti kallistumassa lentämiseen Helsingistä Amsterdamiin ja siitä lautalla Englantiin. Entisestä kotikaupungista kuitenkin jo juna matka Etelä-Suomeen vie noin 5 tuntia, joka alkaa olemaan jo koirille yhdelle päivällä tarpeeksi. Niinpä voi olla että tarvitsen yöpyä kerran tai jopa kaksi kertaa matkan varrella ennen kuin pääsen perille kotiin.

Henkilökohtaiset tapahtumat ovat kuitenkin nyt pistäneet miettimään asiaa uudelleen. Suurin syy miksi tänne tulin, onkin nyt vaakalaudalla. Niinpä pohdin olenko tulossa takaisin koska todella tahdon, koska tämä maa ja kaupunki todella tarjoaa minulle enemmän kuin Suomi? Huomaan että nyt kun olisi aika tehdä suuria päätöksiä, epäröin. Minua pelottaa.

Suomeen paluu tuntuisi luovuttamiselta. Aiemmilla kerroilla Italiassa asuessani annoin ehkä liian nopsaan periksi. Sitä en halua tehdä enää toiste. Ehkä siis minun pitäisi antaa Englannille mahdollisuus. Tuoda koirat tänne, jotta sitten ne olisivat minun vastuullani eikä muiden. Olisin sitten valmis liikkumaan ja tekemään niiden kanssa mitä vain - vaihtamaan maata jos ei Englanti tarjoakaan sitä mitä haluan.

Ja mitä minä sitten haluan? Instagramia lukiessani, eräs bloggaaja pohti omaa identiteettiään; kun joku kysyy "kuka ja millainen olette?", mitä vastaat?

Kuten kirjoittaja kirjoittikin, ekana tulee mieleen peruspinnalliset adjektiivit, jotka rustataan jokaiseen työhakemukseen. Pintaa syvemmälle mentäessä oma identiteetti on alkanut etenkin sekavan ja rankan viime vuoden aikana vasta todella hahmottua. 


En halua tehdä työtä, josta en saa itse mitään henkisesti irti. 
Tuon alan onneksi olen löytänyt, nyt kun saisin sen vain käyntiin. Haluan siis todella tehdä työkseni jotain, missä saan käyttää luovuuttani. Jotain, mistä vähän tienaisikin. Raha ei ole itsellä listan ensimmäisenä, mutta toisaalta haluan silti oman talon, jota saan rempata ajan kanssa, jotta siitä tulee täydellinen, ja sisustaa se rauhassa eikä hätiköiden. Sen oman kodin, josta viime post'auksessa puhuin. 
Kodin jostain lämpimästä. Ison keittiön jossa voin edelleen käräyttää ruokaa pohjaan. Keittiön, josta pääsee pariovista ulos terassille, johon paistaa aurinko ja jossa on mukava istua vuoden ympäri. Tahdon nauttia hiljaisesta hetkestä nostamalla jalat kahvipöydälle kahvikupponen käsissäni. Nauttia auringosta kasvoillani ja maisemasta, joka rauhoittaa mielen työviikon jälkeen. 

Omaksi yllätykseni en tahdo tästä nauttia yksin, enkä edes kaksin. Mielikuvassani nimittäin sisältä kantautui ääniä: koirien haukuntaa, miehen ääni, lapsen ääni:
- Äiti!





Kommentit

  1. Jos kiinnostaa, mun blogissa olis haaste sulle! :)
    http://no-onelikeme.blogspot.fi/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Nadya! Ja kiitos kauniista sanoista. Täytyypä ottaa haaste vastaan, kunhan tässä taas elämä vähän rauhottuisi.

      Poista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit